Halua ja huojennusta New Yorkissa

Kaksi viikkoa kului New Yorkissa. Ja paljon dollareita. Nyt istun taas lentokoneessa, matkalla paikkaan, jota olen tottunut kutsumaan kodikseni. Tämä kuutiosenttimetreissä määriteltävän reviirini avaruus paikalla E50 antaa minulle oikeuden vain yhteen asentoon: istumiseen. Se ei kuitenkaan merkitse vankilaa vaan pikemminkin vapautta, sillä en ole mitään niin kaivannut viimeisen kahden viikon aikana kuin sitä, että saisin istua kaikessa rauhassa, ajatellen ja kirjoittaen siitä, mitä koin. Kaikki on siis juuri nyt oikein hyvin. Ympärilläni hehkuu pieniä istuinten selkänojiin upotettuja kuvaruutuja. Niissä läikehtii noin kymmenkunta eri elokuvaa. En ole ennen katsonut nän montaa elokuvaa samanaikaisesti. Se ei ole kuitenkaan lainkaan vaikeaa, sillä kaikki elokuvat ovat samanlaisia. Halu vastaan este. Vieläpä sama halu vastaan sama este. Minun haluni vastaan toisten halut. Minua ei kuitenkaan kiinnosta Finnairin hankkima elokuvatarjonta, vaikka näytön hehkusta valaistuvat minunkin kasvoni. Läppärini näytön. Siihen järjestän kirjaimia jonoon. Ero muihin näyttöihin on tietysti pieni. Etäältä katsoen niistä muodostuvan tarinankin teemana on epäilemättä halu vastaan toisten halu.Sillti se pieni ero merkitsee minulle nyt kaikkea.


Ensimmäisen viikon olin puolikuntoinen, mutta vain yhden päivän kunnolla sairas, kuumeinen. Sen yhden päivän, joulupäivän, jouduin viettämään sängyssä. Muina päivinä minä ja perheeni paineli pitkin New Yorkin katuja, jotka olivat aluksi tuulisia, sitten lumimyrskyisiä, sitten lumisia,

sitten loskaisia ja lopulta vain märkiä. Sanotaan, että länteen mennessä jet lag ei juuri haittaa. Se on liioittelua, vaikka flunssa toikin väsymykseen oman osansa. Ensimmäisen viikon silmäni olivat punaiset ja vuotivat, enkä pystynyt kohdistamaan katsettani lähietäisyydelle silmiäni siristämättä. Tästä syystä en voinut katsoa ketään silmiin ”itkemättä”. Tästä tilasta johtuen jouduin välttämään katsekontakia niin kutsuttuihin lähimmäisiini. Siinä lajissa olin tietysti jo valmiiksi haka, sillä olen oppinut parhaimmilta, suomalaisilta. Tätä epäjaloa taitoa New Yorkissa todellakin tarvitsee, jos haluaa välttää kontaktia ihmisiin, sillä monet ovat alttiita keskustelemaan kanssasi. En kuitenkaan varsinaisesti halunnut välttää kontaktia, päinvastoin, en saa kyllikseni newyorkilaisten small talkista. Ajoitus, intonaatio ja sanomisen rytmi sekä ilmehdintä ja elehdintä, jotka sen kaiken kehystävät. Se on verraton taideteos, jonka tekemiseen kaikki osallistuvat, ja eri yhteyksissä se saa alati uusia variaatioita. Small talk on kaikkein tärkein väline siinä, miten newyorkilaiset pyrkivät tekemään yhteiselostaan mahdollisimman nautinnollista. Onneksi pääsinkin siitä osalliseksi monissa yhteyksissä, ei ainoastaan maksullisten palveluiden, kuten ravintoloissa ja takseissa, vaan myös kadulla tallustellessa. Tietä kysyessään saa osakseen ystävälllisiä ja perusteellisia neuvoja. Usein syntyy pieni keskustelu, joka sivuaa ties mitä asioita. Aina ei tarvitse edes kysyä neuvoa. Ihmiset pysähtyvät juttelemaan, tarjoamaan apuaan tai kommentoimaan jotakin. Käsittämätöntä! Siis suomalaisesta näkökulmasta katsottuna, josta sivumennen sanoen haluan yhä vähenevässä määrin asioita tarkastella. New Yorkin Small Talk, tämä maailman hienoin sosiaalinen liukuvoide tekee kanssakäymisestä lajitovereiden kanssa paljon mukavaa, lähes nautinnollista. Näin sanottaisiin mainoksessa, jos sitä voisi myydä. Mihin sitä vertaisi? Miten olisi tämä: New York on kaupunki, jossa on siellä täällä niin sanottuja yleisiä pankkiautomaatteja, joista kuka tahansa voi nostaa yleiseltä tililtä kohtuullisen summan rahaa aina kun tarvitsee? Näin avokätisesti New Yorkissa jaetaan sosiaalista hyväksyntää. Rahan kanssa ollaan sitten tarkempia. 

En tiedä teistä muista, mutta ainakin minun pitäisi matkustaa rauhallisesti. Kuljetan kamerani lisäksi mukani suurta määrää immateriaalista välineistöä: käsitteellisiä mittalaitteita, sensoreita, varjostimia ja valaisimia. Käveltyään pari tuntia Manhattanilla vaikutelmia on järjesteltävä, suodateltava, arvioitava, vertailtava ja sommiteltava. Ja siihen kuluu aikaa. Jos välineeni hukkuvat tai menevät epäkuntoon puutteellisen huollon takia, alan inhota ympäristöäni, ihmisiä ja itseäni. Valitettavasti niin pääsi käymään, kun jouduin ottamaan huomioon muidenkin toiveita (lue: tolkuttomia haluja), ja siitä seurannut älyllinen ummetus aiheutti monenlaisia oireita. Lakkasin puhumasta ja tuntemasta mitään, keskittymiskykyni aleni, muisti ei enää toiminut, mielialani laski, en osannut enää lukea karttaa, tein huonoja ostopäätöksiä ja reittivalintoja & c. Aivan kuten ihoa ei pidä altiistaa suojaamattomana voimakkaalle auringon paisteelle, ei mieltäkään kannata altistaa hallitsemattomasti maailmalle. Kuten kaikki sydämessään tietävät, maailma on helvetti. Sartre sanoo sen täsmälllisemmin: l’enfer c’est les autres. Helvetti on toiset ihmiset. Toiset ihmiset tolkuttomine haluineen. Vain itsestään vieraantunut ihminen voi uskoa olevansa kohtuullinen olento, vaikka kaikki käytännössä joutuvatkin tyytymään kompromisseihin. Totuus ihmisen olemuksesta löytyy tarkastelemalla lapsia, vammaisia tai viihdettä. Ja mitä tyhmemmästä viihteestä on kysymys – mikä nykyään tarkoittaa suosiota – sitä selvempänä ihmisluonto siinä piirtyy esiin.

Täydellisen hallinnan fantasia ja sen tiellä olevien olentojen (toisten ihmisten) tuhoaminen tiivistää kaikkien elokuvien tarinan, niin kameralla kuvattujen kuin piirrettyjenkin, niin myös näiden, jotka tällä hetkellä etenevät ympärilläni läikehtivissä pienissä kuvaruuduissa. Taiteen erottaa viihteestä vain se, että taiteessa tätä halua pilkataan, viihteessä sitä lietsotaan. Taiteen ja viihteen ymmärtäminen ei ole sen vaikeampaa. Ja kun ymmärtää niitä, ymmärtää elämää, sillä kukaan ei elä todellisuudessa, kukaan ei kestä sitä. Fiktiiviset tuotteet – elokuvat, pop-musiikki, mainokset, sijoitusasiantuntijoiden (sic) puheet, parfyymimainokset, taide-esineet, arkkitehtuuri – kertovat todellisuudesta paljon enemmän kuin yleisesti luullaan, sillä niissä esitetään suoraan niitä fantasioita, jotka arkeamme keskitysleirin vartijoiden tavoin hallitsevat. Tänä medioitumisen aikakautena ero todellisuuden ja siitä kertovan esityksen välillä on tosin hämärtynyt, sillä aikamme kuluu yhä enemmän erilaisia kannettavia laitteita näppäillen. Niiden avulla kulutamme ja välitämme ja varioimme totuttuja fraaseja. Todellisuudesta on tullut itsensä mainos. Minäkin osallistun todellisuuden poismainostamiseen kirjoittamalla tiettyjen fantasioiden läpi New Yorkin matkastani ja jakamalla kirjoituksen blogissani ja ilmoittaen sitä Twitterissä ja Facebookissa. Jälkimmäiset voisin jättää tekemättä, mutta ilman fantasioita en selviä.

Elleivät fantasiat olisi opettaneet meitä haluamaan tietyllä tavoin, emme voisi ymmärtää emmekä osallistua tapahtumaan nimeltä maailma, joka on käynnissä ympärillämme. Samalla halut kuitenkin kaventavat elämää ja tuottavat kärsimystä, sillä vallitsevien fantasioiden ei ole määrä tuottaa tyydytystä vaan pikemmin puutetta. Nälkäinen ihminen on parempi asiakas kuin kylläinen. Nautinto avautuu sen haluamisessa, jota ei pidetä arvokkaana, koska fantasiat eivät ole vielä vetäneet sitä piiriinsä tai ovat jättäneet sen toistaiseksi tai tilapäisesti rauhaan. Matkustamisen autuus ja kauheus on siinä, että samalla kun se opettaa uusia haluamisen muotoja, joutuvat vanhat haluamisen muodot sopeutumaan uuteen halun ekonomiaan, mikä aiheuttaa mielessä melkoisen mylläkän. Fantasioissa on nimittäin eroja eri kulttuuripiireissä ja valtioissa. Kulttuuriset erot fantasioissa tekevät mahdolliseksi kansallisista fantasioista parantumisen. Mutta se edellyttää järjestelyä, suodattelua, arviointia, vertailua ja sommittelua. New York on tässä suhteessa erityisen tehokas.

New York ei varsinaisesti ole vieraanvarainen kaupunki. Se on jo niin kauan ollut saapuvien, lähtevien ja viipyvien kohtauspaikka, ettei se enää pitkään aikaan ole kuulunut kenellekään erityisesti, vaan kaikille, millä asioilla sitten liikkuvatkaan. Vaikka New Yorkin sijainti voidaan määritellä pituus- ja leveyspiirien avulla siinä missä minkä tahansa muunkin paikan sijainti, se ei todellisuudessa sijaitse missään, ei USA:ssa, ei Euroopassa, ei Afrikassa, ei Aasiassa, ei nykyisyydessä eikä menneisyydessä, ei todellisuudessa eikä fiktiossa. New (suom. 'uusi') York, on suurempi kuin mikään niistä käsitteistä, joilla sitä voi yrittää kuvata, se on ylittänyt määriteltävyyden rajan, ja siinä on sen paradoksaalinen identiteetti: identiteetittömyyden identiteettissä. Mitä muuta voi sanoa kaupungista joka on sekä finanssimaailman, YK:n, kuvataiteen, populaarimusiikin, jazzin, taidemusiikin, urbaanin elämänmuodon ja hasidijuutalaisuuden keskus vain muutamia esimerkkejä mainitaksemme. Tämä identiteettien ylittäminen merkitsee sitä, että kun saavut New Yorkiin, tunnet saapuvasi kotiin. Kotiin, jossa et ole koskaan ollut. Mikä herättääkin mielenkiintoisen kysymyksen: missä olet ollut ennen kuin saavuit sinne? Tässä hengessä tahtoisin olla myös eri mieltä herra Sinatran kanssa, joka väittää (laulaa), että ”if I can make it there (in New York), I can make it anywhere”. Asia on mielestäni juuri päinvastoin: ”if I cannot make there, I cannot make it anywhere”. Vaikka perustaisit New Yorkiin kojun, joka myy rannerenkaita vasenkätisille kaloille, asiakaskunta riittäisi taatusti tekemään kojusta kannattavan.

New York on jopa niin moninainen ja liberaali, että se antaa tilaa niillekin, jotka pitävät voimakkaasti kiinni jostakin heimoidentiteetistä ja kutsuvat itseään esimerkiksi juutalaisiksi, venäläisiksi, suomalaisiksi tai amerikkalaisiksi. Kukaan heistä ei kuitenkaan voi kutsua New Yorkia omakseen ja siksi New York ei voikaan olla heille mieleinen kaupunki vaan korkeintaan hyvä kompromissa. Mieleinen New York on
niille, jotka haluavat ripustaa naulaan kaikki identiteettinsä ja olla vain ihmisiä erilaisten fantasioiden hehkussa, sillä kaikista maailman kaupungeista juuri New York tarjoaa tehokkaimman tavan puhdistua ja parantua ummehtuneesta uskonnollisuudesta, suomalaisuudesta ja muista vastaavista neurooseista. Ja epäilemättä se antaa myös mahdollisuuden löytää ne uudelleen. Suomalaisuus on sivumennen sanoen tavallista vakavampi neuroosi, sillä suomalaiset ovat uskoakseni moninverroin enemmän suomalaisia kuin esimerkiksi eglantilaiset englantilaisia, hollantilaiset hollantilaisia tai ruotsalaiset ruotsalaisia. Suomalaisuus on olemukseltaan takertumista siihen ajatukseen, että suomalaisuus viittaa johonkin todelliseen ominaisuuteen, jonka kantaja tämän ajatuksen ajattelija on. Se on kuitenkin vain osittain totta, sillä tuo ominaisuus on pilvenhattara, joka hajoaa tuulessa, jos sitä ei suojele. Suomalaisuus on siis pohjimmiltaan vain suomalaisuutta suojeleva ele. Ollakseen ajattelija ihmisen on kuitenkin vapauduttava suomalaisuudesta ja muista vastaavista identiteeteistä. Se ei merkitse kulttuurihistoriansa kieltämistä, vaan pikemminkin sen myöntämistä, sen sekä oman satunnaisuuden tiedostamista. Suomalaisuudesta tajuaa olevansa vapautunut silloin kuin olisi valmis lähtemään Suomesta lopullisesti ja kasvattamaan lapsensa muuksi kuin suomalaiseksi, ihmiseksi, joka ei alituiseen tee suomalaisuutta suojelevia eleitä. Itse olen ylittänyt tuon rajan. Olen kiintynyt ihmisen ideaan. Kansalliset identiteetit ovat mielestäni ihmisyyttä typistäviä. Identiteettini on kosmpoliittinen. Ilman mahtailua. Semminkin ajattelen näin, koska näen suomalaisuus nimisessä fantasiassa monia ongelmia. Tällaisten asioiden tajuamisessa New York voi auttaa paljon. Tämä New York, mistä puhun, ei ole varsinaisesti paikka, vaan kulttuurinen tila, kenties mielentila. Maantieteellinen New York tarjoaa kuitenkin maagisen portin, jonka kautta kulkien tämän tilan voi löytää. Sen ovat muutkin huomanneet, kuten voi kuulla sentamentalikko Billy Joelin laulussa New York state of mind. Yksi säkeistö tästä biisistä kuuluu seuraavasti:

It comes down to reality
And it's fine with me 'cause I've let it slide
Don't care if it's Chinatown or on Riverside
I don't have any reasons
I've left them all behind
I'm in a New York state of mind

New Yorkin määreitä hylkivä olemus tuo mieleen teologiset ja filosofiset ongelmat. Viimeistään Paavali aloittaa afaattisen teologian kuvaillessaan taivasta seuraavasti: ".. mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat" (1. Kor. 2:9). Paavali siis määrittelee taivasta lähinnä negaation kautta: se ei ole mitään, mitä voi mieltää. Sittemmin ajattelijat ovat Paavalista riippumatta soveltaneet afaattista kuvailutapaa moniin muihinkin asioihin, esimerkiksi väreihin, hyvän ja totuuden käsitteisiin. Jykevimmin ja johdonmukaisimmin sitä käyttää Wittgenstein, jonka filosofian tiivistyy sanoihin: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Afatismin lisäksi on muitakin näkökulmia siihen, miten käsitteet ylittäviä asioita voi kuvailla.

Ilmestyskirjan kirjoittaja Johannekseen ja muihin apokalyptisiin hourupäihin tukeutuva koulukunta puolestaan katsoo, että niitäkin asioita, joita ei voida sanoin kuvata, voidaan kuvata vertauksen ja metaforan avulla. Tämän koulukunnan kannattajat saattaisivat sanoa Lauri on leijona luottaen siihen, että kohteen ”Lauri” ja lähteen ”leijona” välille kaartuvan nuolen lakipisteessä kimmeltää jokin idea. Kun Johanneksen myöhempi jälkikristillinen hengenheimolainen käy New Yorkissa – ei pelkästään maantieteellisessä vaan myös menttaalisessa – saattaisi hän loihe lausumaan: New York on taivas. Tai vielä osuvammin: New York on Jumala. Mutta jos hänellä on makua ja tyylitajua, hän ei missään tapauksessa sanoisi, ”New York on paratiisi”. Näin siksi, että paratiisin tehtävä on sijaita jossakin paikassa eikä sen etsimin kartalta ole lainkaan mieletöntä. Mahdollisesti se sijaitsee Thaimaassa, kuten Houellebecq esittää romaanissaan Oikeus nautintoon. Pointti on kuitenkin se, että taivaan erottaa paratiisista juuri sijaitseminen. Siinä, missä paratiisi sijaitsee (tai on sijainnut) jossakin, taivas ei sijaitse paikassa vaan käsitteiden maailmassa.

Kolmas koulukunta maailmaan suhtautumisessa on adjektivistit. Raamatussa tällä koulukunnalla ei tietääkseni ole edustajia, eikä filosofien joukosta Esa Saarista lukuunottamatta, vaan sen edustajat löytyvät lähinnä matkaoppaisiin, aikakauslehtiin ja lomaesitteisiin kirjoittavien joukosta. Sellaisten lehtien sivuilla New Yorkin yhteydessä käytetettäisiin epäilemättä sellaisia sanoja kuin ällistyttävä, käsittämätön, valtava, ylellinen, herkullinen, houkutteleva, viekoitteleva. Me naiset lehden matkaraportti olisi epäilemättä otsikoitu Viettelysten ja vastakohtien New York.

Minusta ei voisi tulla matkaoppaan kirjoittajaa, vaikka spekuloinkin ajatuksella  matkan aikana. Lankeaisin kuitenkin kirjoittamaan filosofisen analyysin jostakin asiasta matkaoppaan kansien väliin. Ja sellaistahan kukaan ei halua maksaa. Päinvastoin, ihmiset ovat valmiita maksamaan siitä, etteivät sellaiseen törmää. Sinänsä harmi, sillä matkustamista ja kirjoittamista yhdistelevä elämänmuoto sopisi minulle hyvin eikä matkoppaan laatiminen kovin vaikeaa voi olla. Suomeen saattaisi mahtua kilpailija Lehtipuun isännöimälle Suomalainen Matkaopas sarjalle. Maailmassa riittänee maita ja kaupunkeja, joihin suunnistavat turistit olisivat halukkaita pulittamaan 25 euroa matkaopas-kirjasta? Tai sitten ei. Suomalaiset ovat lukumäärältään vähäinen porukka. Esimerkiksi Chilen matkaoppaan julkaisija jäisi epäilemättä taloudellisesti tappiolle. Ja onhan Suomessa nykyään myös Mondon matkaoppaat ja käännetyt matkaoppaat. Lehtipuun New York oppaasta on kuitenkin todettava, että se on aika hyvä teos. Tähän en kuitenkaan voi olla lisäämättä, että muutoin ilmastoskeptikko, 9/11 salaliittoteorian kannattaja ja kielteiset tosiasiat kieltävä yleinen nettivaahtoaja Lehtipuu herättää minussa kaihtavaa kummastusta.

Luonnossa, toisin kuin teorioissa, mikään ei esiinny yksinään ja puhtaana. Kuin atomi, joka koostuu elektroneista, joiden varaus on negatiivinen, protoneista, joiden varaus on positiivinen, varauksettomista neutroneista, sekä ties minkänimisistä kvarkeista, joita kukaan ei tajua, niin New Yorkissakin on finassimaailman keskuksen vieressä, muutaman korttelin päässä, rähjäinen Chinatown, josta voi ostaa pilkkahinnalla jalkineita, joita pankkiiri ei ikipäivänä kelpuuttaisi edes palvelijoilleen, sekä kaikenlaista krääsää, jonka olemassaolosta olisi mieluummin tietämätön. Chinatwonin ylenkatsominen olisi kuitenkin virhe, sillä parempaa ruokaa saa tuskin mistään. Jos vain osaa tilata. Manhattanin Chinatown ei nimittäin ole hitustakaan turistillle suunnattu. Kaukaasialainen naama - niin kuin valkoisia amerikassa kutsutaan -  on sen ravintoloissa harvinaisuus. Menut kuitenkin ovat myös englanniksi, vaikka ravintolan julkisivuun ei ollakaan vaivauduttu kirjoittamaan esimerkiksi ”restaurant”.

Sama vastakohtien hylkivyys-riippuvaisuus esiintyy myös mentaalisella tasolla. Monien asukkaidensa mielissä New York merkitsee lähinnä mahdollisuutta rikastumiseen – vaikka sitten kuinka epätodennäköistä. Walstreetillä Armanin puvussa harppovaa pankkiiria sekä pakistanilaista lahjakojun myyjää voi yhdistää yksi asia: pyrkimys saada hajurako tähän saastaan nimeltä maailma. Pankkiirille hajurako voi merkitä yksityislentokonetta, jonka avulla voi välttää jonotuksen lentokentällä. Pakistanilaiselle lahjakojun myyjälle se voi merkitä muuttoa Bronxista Queensiin. Molemmat kuitenkin haluavat erottautua muiden tolkuttomista haluista. Jollekin toiselle New York merkitsee ylitsepursuvinta juhlaa, joka ei kysy viikonpäivää eikä kellonaikaa. He haluavat yhdistyä. Ja yhä useammille New York on paikka, jonne tullaan päivisin töihin, ja josta vetäydytään illaksi New Jerseyn lähiöihin katsomaan teeveetä, jossa New Yorkin elämä piirtyy eteen paremmin hallittavana. He haluavat kuolla. Yksi haluaa erottautua, toinen yhdistyä, kolmas kadota. Joku haluaa ottaa mahdollisimman paljon, toinen antaa mahdollisimman paljon mahdollisimman monille. Etäältä katsoen kaikki ehkä toimivat samassa haluavaruudessa, mutta erilaisten tyyppien näkökulmat ovat toistensa poissulkevia. Niiden kantajat eivät voi ymmärtää toisinaan, mutta silti ne ovat toisistaan riippuvaisia. Halujen erilaisuus pitää kokonaisuutta kasassa kuin atomin erilaisten hiukkasten varaukset.

Tästä pääsemmekin teoreettiseen sfääriin. Ihmiset voi ehkä sijoittaa nelikenttään siten, että ristiintaulukoidaan erottautujat ja yhdistyjät sekä antajat ja ottajat.


                                 Erottautuja                                   Yhdistyjä
Antaja

Ottaja


Näiden ihmistyyppien keskinäisistä suhteista – tai pikemminkin niiden puuttumisesta – sekä heidän keskinäisestä riippuvaisuudestaan voisi kirjoittaa hyvän kirjan. Tai ehkä hyvät kirjat kertovatkin juuri siitä?

Ihmisten kehollisuudessa on eroja. Kukin maanosa näyttää kehittäneen omanlaisensa. Tosin Australiasta en ole varma. Kun menin ensimmäistä kertaa Kiinaan, minua hämmensi kiinalaisten toisenlainen kehollisuus. Hidas, pyöreä kävelytyyli, pitkät, tutkivat tuijotukset, joihin ei sisältynyt halua, uhmaa eikä häpeää, pelkkää uteliaisuutta. Myös newyorkilainen kehollisuus ja katse poikkeaa suomalaisesta katseesta. Newyorkilainen elää konkretiassa, minuutteina määritellyssä ajassa, kortteleina määritellyssä tilassa, rakennusten, jalankulkijoiden ja ajoneuvojen logistiikassa, tuotteiden ja rahan vaihtosuhteissa, ja hänen puheensa liittyy suurelta osin näihin asioihin. Eurooppalainen puolestaan elää käsitteistä, jotka ovat jossain määrin edellä kuvatusta konkretiasta etäännytettyjä ja joka lisäksi sisältää laajoja käsitteellisiä laajennuksia. Näistä käsitteellisistä laajennuksista tärkeimpiä ovat kansalliseen identiteettiin, yhteiskuntaluokkiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät käsitteelliset puutarhat. Siinä, missä eurooppalainen katselee maailmaa ruudutetun ikkunan takaa, amerikkalainen on poistanut ikkunan ja astunut akvaarioon. Siinä, missä eurooppalainen on suomalainen, ranskalainen tai saksalainen, sivistynyt tai sivistymätön, amerikkalainen on keho, looser or winner. Tietoisuus siitä, että tulee itse tulkituksi tässä rakenteessa on sekä miellyttävää että epämiellyttävää. Siitä, missä suhteessa se on miellyttävää, olen jo uskoakseni sanonut jotakin. Siitä toiseta puolestakin sain kokemusta. Ei omakotitaloa, ei kahta autoa, ei lentokonetta, opettaja. What a looser! Kyllähän se ylenkatse hiukan sattui, vaikken ollutkaan puolustuskyvytön. Lienee terveellistä kokea asiaa tältä puolelta. Ylenkatse ei itsellenikään mikään vieras käyttäytymismuoto. Kyseinen henkilö oli erottautuja, joka ”pyrkii eroon tästä saastasta”. Tässä suhteessa kuuluimme samaan lajiin, mutta hän oli kytkeytynyt eri fantasiaan. Fantasiaan jonka keskeisiä suureita ovat asema, brändit, omistaminen ja viihde-elektroniikkaan. Minun erottautumiseni perustui toisenlaisen fantasian käsitteelliseen hallintaan. Minä olen antava erottautuja. Hän oli ottava erottautuja. En vaihtaisi osia. Luonto on kuitenkin vakaumuksellinen demokraatti ja hoitelee meidät molemmat välinpitämättömään tyyliinsä.